PVM 4.-5.7. / n. 33h / 46,91km / 1614 m ↗


Sitten se oli edessä koko autuudessaan ja kauheudessaan. Huiputus lähestymisineen kaikkineen. Edellisenä iltana oli kuivailtu kamoja hyvässä säässä ja kerätty voimia. Aamulla vatsassa oli perhosia. Tiedossa oli melkoinen nousurupeama. Huippu häämötti kutsuvasti horisontissa.

20160704-Kebne_1800px-2

Nousimme Guobirvággin laaksoa kohti koillista. Reitti oli vuoroin kivikkoa ja vuoroin upottavaa lunta. Kivikon peittävä upottava hanki voi olla kettumainen kulkea. Ikinä ei tiedä mihin jalka tippuu, kun se humahtaa hankikannosta läpi. Muutamaan kertaan olisi jalkapalloilijan säärisuojista ollut iloa, kun sääri kopsahti hangen alla lymyilevään ansakiveen. Liekö samat ansakivet koituneet poropolon kohtaloksi (kuva alla). Yhdessä kiittelimme, että olimme kaikki ottaneet pienet näppärät säärystimet matkaan. Ne pitivät sentään lumen poissa kengistä. Hinku huipulle ja huonommaksi muuttuvan sään pelko saivat tossun nousemaan osin haastavahkossakin maastossa melko reippaasti. Matka traverse-reitin alkuun (12,84km ja 975 nousumetriä) taittui taukoineen aikaan 4:40.

20160704-Kebne_1800px-3

20160704-Kebne_1800px-4

Aamupäivän aikana saimme ”eliksen” eli elämänpinnan. Elämänpinna tarkoittaa ensimmäistä näkö- tai kuulohavaintoa uudesta lintulajista.  Eniten lintukirjoja tutkinut Metsäpelto tunnisti linnun jo maastossa pulmuseksi. Sunnuntaibongarin oli kuitenkin napattava heikko kuva, jotta tunnistuksen voisi tarkistaa kotona.

20160704-Kebne_1800px-5

20160704-Kebne_1800px-11

Iltapäivällä saavuimme Gaskkasbáktin ja Giebmebáktin satulaan ja alkoi vimmattu traverse-reitin arviointi. Pääsisikö tuota kipeämään meidän varustuksella, taidoilla ja aikataululla? Kas siinä pulma. Kipusimme arviointia tehden harjanteen alkuun asti. Jukka tarkasteli reittiä tovin kriittisesti: ”Kyllä se on jätkät nyt niin, että tuo harjanne jää tällä erää kiipeämättä. Ei riitä varmistusvälineet eikä aika näillä taidoilla.”

Siirryimme siis arvioimaan suunnitelmaa B. Lähestyminen jäätikköä pitkin ja Halspassettia ylös harjanteelle. Tuo suunnitelma vaikutti toteuttamiskelpoiselta vallitsevissa olosuhteissa.

20160704-Kebne_1800px-12

Ennen jäätikölle menoa ja huipulle kapuamista pidimme huoltotauon ja keräsimme voimia. Kello oli noin 1500 iltapäivällä ja edessä olisi vielä pitkä rupeama. Tavoitteeksi asetettiin, että huipulla oltaisiin tasan 2400 (paikallista kesäaikaa).

Lumisista kivikoista löysimme vain yhden läntin, johon vaivoin sopi kaksi telttaa. Antti sukelsi omaansa ja Juhani ja Jukka Terra Novan ulkotelttaan. Vuorisolassa tuuli ihan kohtuullisesti, joten vain majoitteen suojissa oli edes jonkinlaista tuulensuojaa tarjolla. Terra Novassa oli kahteen pekkaan melko ahdasta keitellä. Juhani päättikin ottaa bivi-pussin jalkojen suojaksi ja työnsi jalkansa oviaukon alareunasta teltan ulkopuolelle. Lounasta nauttiessamme alkoi ulkopuolelta kuulua jotain huhuilua. Siis täh? Liikkuuko täällä joku muukin? Juhani raotti ovea. Yksin liikkeellä ollut retkeilijä huuteli huolestuneen näköisenä parin kymmenen metrin päästä kysellen olemmeko hengissä. Ilmeisesti leiripaikkamme tai leirin ulkonäkö ei herättänyt hänessä luottamusta. Leiri ristittiinkin heti kuoleman leiriksi.

”Kuoleman leirissä” syntyi kuningasidea. Koska Juhanin kenkien kalvo oli todettu seulaksi ja edessä olisi pitkä etappi jäällä ja lumessa kahlaten, oli pelko, että varpaat pääsevät kastumaan jatkuvasti uudesta kylmästä sulamisvedestä (säärystimetkään eivät olleet ihan a-luokkaa). Ratkaisuksi kelpasi alus- ja urheilusukan päälle viritetyt muovipussit. Tavoitteena oli, että lämmin hiki ja kylmä lumi/vesi eivät pääsisi sekoittumaan ja näin varpaat pysyisivät lämpiminä.

Antti retkeilee aina kalvottomissa urheilukengissä ja näitä tilanteita varten hänellä oli mukana vedenpitävät Sealskinz-sukat. Jukan lenkkaressa oli ihan toimiva vedenpitävä kalvo. Ongelma vaan näissä oli se, että vesi hiipi pikku hiljaa varresta sisään ja märkä kalvokenkä ei kuivu ilman LVI-olosuhteita. Paitsi ehkä Saharassa. Jukan neopreenisukat pelastivat kuitenkin tilanteen. Antin hyväksi toteama jalkineratkaisu tulee jatkossa olemaan myös Juhanin ja Jukan valintana, vaikka tällä reissulla muovipussiviritelmällä pärjäsikin.

20160704-Kebne_1800px-14

Pitkään emme kuoleman leirissä viihtyneet. Veri veti huipulle. Kamat kasaan, valjaat päälle ja köyteen. Nyt mennään jäätikölle!

20160704-Kebne_1800px-15

Ensin Kebnepakteglaciäria ylös. Sieltä Isfallsglaciärin kautta Storaglaciärille kohti Halspassetin jyrkkää lumirinnettä. Lumitilanne oli hyvä. Railot olivat pääasiassa täynnä lunta tai lumikansien peittämiä. Liikkuminen oli nopeaa ja jopa vaivatonta.

20160704-Kebne_1800px-19

Halspasset oli myös vankasti luminen. Reunarailo oli suht helppo ylittää.

20160704-Kebne_1800px-20

Ja taas ylämäki on paras mäki! Nousimme Halssia kuin lohet koskessa. Jukka kylvi lumivarmistuksia keulassa ja veti running belayna Juhania ja Anttia narussa perässään. Pari kertaa kasattiin porukka nippuun nousussa, jotta saatiin kojootit (lumivarmistustangot) taas keulaan uudestaan lumeen kylvettäviksi.

20160704-Kebne_1800px-22

Ja sitten oltiikin jo topissa. Tästä alkoikin kalliokiipeilyosuus harjanteen päälle.

20160704-Kebne_1800px-23

 

20160704-Kebne_1800px-25

20160705-Kebne_1800px

Kallio-osuus päästiin etenemään joutuisasti hyvässä säässä. Reitillä oli hieman lunta ja paikoin jäätä, mutta reitti on varsin helppo kiivetä ja etenimme ilman jäärautoja running belayna tehden muutamia varmistuksia kallioon. Kaltsipätkä on paikoin hiukan ilmava ja köysistön loppupää oli jo hiukan kalpea päästessämme topittamaan harjanteelle.

20160705-Kebne_1800px-3

Lähestyvä keskiyö tarjoili pelkkää auringonpaistetta ja tuulikin tuntui rauhottuvan mitä ylemmäs kiivettiin. Emme voineet olla ihmettelemättä suorastaan optimaalisia olosuhteita. Keli oli täydellinen! No pienenä ryppynä rakkaudessa oli syvä lumihanki harjanteella. Se melkein kantoi jalan alla, muttei sittenkään. Vähintään joka kolmannella askeleella jalka painui reittä myöten lumeen. Köysistöstämme saattoi kuulua aika ajoin pientä manailua.

20160705-Kebne_1800px-6

Pian oltiinkin Kebnen pohjoishuipulla. Myöhästyimme kello 2400 tavoitteesta kolme sekuntia loppukiristä huolimatta (pirun hanki!). Virallinen Nordtoppenin korkeus on 2097 metriä ja se on korkeus, joka pysyy, koska huippu on kalliota. Sydtoppen on lunta ja jäätä ja sen korkeus vaihteleekin hieman vuosittain. Sydtoppen on toistaiseksi näistä se korkeampi ja näin ollen Ruotsin kuningaskunnan korkein piste. VisitSweden-nettisivuilla Kebnekaisen korkeudeksi ilmoitetaan 2117 metriä, mutta kesällä 2013 Sydtoppenin korkeudeksi mitattiin enää 2099 metriä. Sydtoppenin kiinteä maa-aines yltää 2070 metriä meren pinnan yläpuolelle. Onkin vain ajan kysymys, milloin Nordtoppen julistetaan virallisesti Ruotsin korkeimmaksi kohdaksi. Eli nyt jos suunnittelee Ruotsin korkeimmalla huipulla käyntiä, kannattaa varmuuden vuoksi pyrkiä molemmille huipuille.

Nordtoppenilla Garmin Forerunner näytti korkeudeksi 2103 metriä. Maastossa laite oli siis melko tarkka. Jostain syystä reittiä jälkeen päin tarkasteltaessa maksimikorkeudeksi on tallentunut vain 1791 metriä? Mistähän johtuu, että GPX-tiedostoon tallentuu eri tietoja, kuin laite maastossa näyttää?

20160705-Kebne_1800px-8

Yöttömänä yönä aurinko paistaa matalalta luoden korkealle vuorelle pitkän varjon.

20160705-Kebne_1800px-9

Nordtoppenilla oli jälkien perusteella käynyt väkeä ja reitti huippujen välillä oli valmiiksi tallattu. Reitin tallaajat tosin eivät olleet selvästikään kovinkaan kokeneita vuoristossa liikkujia, koska reitti oli kävelty suoraan valtavan lumilipan päältä (kuvat alla). Jos lippa olisi pettänyt kävelijöiden painosta, olisi kyseinen seurue saanut pikahissikyydin Björlings glacierille vajaan puolen kilometriä alemmas. Nyt näin ei onneksi ollut käynyt. Vuonna 2010 ruotsalaisen retkeilijän kohtaloksi koitui tuo kuoleman hissi Sydtoppenilta alas.

Myös tuo pohjois- ja etelähuippujen välinen harjannenotkelma on vaatinut ihmisuhreja aiemmin. Vuonna 2012 Norjan ilmavoimien C-130 -kuljetuskone törmäsi huonossa säässä juuri tuohon huippujen väliin. Koko kone miehistöineen tuhoutui täysin. Maastossa ei ollut enää näkyvissä merkkejä onnettomuudesta. Sen verran tarkasti on koneen kappaleet huippuharjanteelta ja alla olevalta jäätiköltä kerätty pois.

Näillä ikävillä esimerkeillä emme tahdo pelotella ketään tai luoda omasta retkikertomuksestamme extremeä. Tahdomme vain, että kaikki, jotka innostuvat tämänkin tarinan pohjalta näistä maisemista, ymmärtävät lähteä reissuun turvallisuusnäkökohdat huomioiden. Ja osaavat varoa myös putoavia lentokoneita 😛

20160705-Kebne_1800px-10

20160705-Kebne_1800px-14

Ja näistä maisemistahan on helppo innostua! Kokemuksen kruunasi murrettu myytti, huipulla ei tuule aina. Keli oli maagisen rauhallinen. Ei tullut täyttä traversea, mutta tuli hieno semitraverse mahtavassa kelissä, tuli huippuretki. Waltawa wiilinki!

Näillä paikkein syntyi ajatus, että nämä herrat (kuva alla) laittaisivat yhdessä pystyyn tämän blogin, jota juuri luet. Arvaatteko mistä blogin nimi juontaa juurensa?

20160705-Kebne_1800px-19

Mutta nyt vuori oli vasta puoliksi vallattu ja edessä oli aina haastava laskeutuminen. Päätimme laskeutua haastavampaa, mutta lyhyempää Östra ledeniä pitkin. Tuolle reitille ei pidä eksyä ilman asianmukaista varustusta ja tietotaitoa. Kebnekaisen toppstuganilla viritimme valjaisiimme via ferrata -valmiuden slingeillä ja sulkurenkailla. Huomioitavaa on, että sulkkareista ja slingeistä rakennetuilla ns. lehmänhännillä ei ole turvallista kiivetä varsinaisia via ferrata -reittejä. Tämä järjestely on rakenteeltaan täysin staattinen, eikä mahdollisessa putoamistilanteessa jousta juuri yhtään. Tämä voi johtaa loukkaantumiseen tai suoraan putoamiseen jonkin välineen pettäessä. Via ferrata -reiteillä pitääkin käyttää tarkoitukseen suunniteltuja varmistussettejä. Meidän lyhyellä laskeutumisreitillä tilapäisvälineet olivat hallittua riskinottoa kuorman keventämiseksi.

20160705-Kebne_1800px-21

Ja sitten alas. Östra ledenista löytyy YouTubesta paljon havainnollisia pätkiä hakusanoilla Kebnekaise Östra Leden.

20160705-Kebne_1800px-22

20160705-Kebne_1800px-23

Kuvista (yllä ja alla) näkee hyvin seurueemme kenkävalintoja. Tuskin kukaan suosittelisi tällaisia jalkineita rakkakivikkoon, jäätikölle tai vuoristoon. Emmekä suosittele mekään. Paitsi, jos tunnet omat jalkasi hyvin ja olet testannut niitä ja sopivia jalkineita monipuolisesti. Itse emme kaivanneet koko matkalla kertaakaan tukevampia jalkineita. Vahvat nilkat, hyvä tasapaino, kevyt jalka ja kaksi vaellussauvaa tekivät kivikoissa ”hyppimisestä” vaivatonta ja turvallista.

Kuvien jalkineet: Juhanilla Salomon XA Pro 3d ja Antilla Inov-8 maastojuoksukengät (malli ei muistissa). Jukan kengät ei kuvissa näy, mutta Haglöfs Strive GT Mid on niiden malli.

20160705-Kebne_1800px-25

Saavuimme Kebnekaisen Fjällstationille vähän ennen aamu kuutta. Olimme siis käytännössä olleet valveilla jo noin 22 tuntia ja liikkeessä noin 20 tuntia. Koska Jukan motto on, että tunteille ei saa antaa valtaa, ei väsymyksestä eikä nälästä puhuttu. Eikä ko. tunteita oikeastaan ollutkaan, ennen kuin huomattiin, että Fjällstationilta saisi muutaman minuutin päästä aamupalaa.

Päätimme siis nauttia aamiaisen illalliseksi ja siirtyä sen jälkeen telttailemaan jonkin matkaa kohti Nikkaluoktaa.

20160705-Kebne_1800px-27

Tässä vaiheessa Juhani luopui vedenpitävistä sukistaan. Tällä set upilla käytiin Kebnekaisella ja 12 tunnin jälkeenkin jalat olivat lämpimät, eikä niiden kanssa ollut mitään ongelmia.

20160705-Kebne_1800px-26

Noin kello 0740 saimme teltat pystyyn noin 1,5 kilometriä Fjällstationilta Nikkaluoktaan päin. Ajatus oli nukkua kauan ja kerätä voimia viimeiseen 17,5 km siirtymään kohti autoja.

Pian leirin pystyttämisen jälkeen saapui se sade, jonka takia olimme rypistäneet huipulle yötä myöten. Noin kello 1700 Juhani alkoi tulla mökkihöperöksi sadeviittansa alla ja kiersi muut teltat läpi kysellen fiiliksiä. Syntyi päätös, että kävelemme autolle ja ajamme Kiirunaan hotelliin huoltamaan varusteita ja ukkoja.

20160705-Kebne_1800px-28

Viimeisestä etapista ei ole yhtään kuvaa, eikä toisaalta paljoa kerrottavaakaan. Sade voimistui askel askelelta ja polku muuttui paikoin joeksi. Oli kylmää ja märkää. Todettiin, että kotiin päin hevonen juoksee aina nopeammin. 17,67 kilometrin matka taittui 4,3 km/h keskivauhdilla. Nikkaluoktaan saavuimme noin klo 2300.

Vedimme nopeasti kuivaa päällemme ja heitimme märät kamat jätesäkeissä autoon. Puhtaisiin valkeisiin lakanoihin taidettiin päästä noin yhden aikaan yöstä. Seuraavana päivänä piti jaksaa ajaa Tampereelle asti, joten nyt unta palloon.


Viimiesten kahden päivän kokonaissaldoksi muodostui siis
noin 33h, 46,91km ja 1614 nousumetriä.

Taukojen ja yhden vahinkopainalluksen takia viimeisten päivien Garmin-tilastot ovat useammassa erässä. Tässä vielä linkit noihin tietoihin, jos joku haluaa käyttää niitä omien reittisuunnitelmien apuna.


4 kommenttia

Janna & #183;14elokuu, 2016 13:46

Onnea huiputuksesta! Mahtavaa lukea kenkävalinnoista. 🙂

    admin & #183;15elokuu, 2016 19:34

    Janna kiitos onnitteluista ja kiva kun olet löytänyt blogimme. Ajatuksissa on ollut kirjoittaa tuosta jalkinepuolesta ihan oma julkaisukin. -JMetsis

Joonas Jaakkola & #183;2lokakuu, 2016 20:34

Onnea huiputuksesta! Tekstiä on niin mukava lukea ja kevytretkeilyyn saa uusia kikkoja, jippoja ja näkökulmia joten laitan blogin seurantaan.

    admin & #183;3lokakuu, 2016 13:37

    Kiitos! Kiva kuulla, että kikat ja jipot koetaan hyädyllisiksi. Mukavampi jatkaa kirjoitteluakin, kun tietää, ettei kirjoita vain itselleen =) -JMetsis

Vastaa käyttäjälle admin Peruuta vastaus

Avatar placeholder

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *