Tämä juttu on osa omatoimisen opintoretken oppimispäiväkirjaa. Tuon opintoretken loppumatkasta vastaani tuli kulkija, joka kyseli havaintojani maastosta ja kevään etenemisestä. Kertoessani havaintoja, hän ihmetteli päivämatkojani. Jatkettuemme matkojamme aloin itsekin pohtia, että onhan tässä tosiaan tullut nieltyjä kilometrejä. Mutta silti olin ehtinyt käyttää paljon aikaa valokuvaamiseen, olin käynyt rauhassa saunassa Tahvontuvalla, olin istunut monesti tulilla ja pysähtynyt tunniksi Sokostin huipulle odottamaan auringon laskua.

Teksti ja kuvat: Juhani Metsäpelto


ukk_web (51 of 139)

Tahvontuvan sauna lämpiää.

Usein, kun esittää ajatuksen 30 kilometrin päivämatkasta, joutuu vastaamaan kysymykseen, että mitä järkeä retkillä on juosta niin, ettei ehdi havainnoida ympäristöä. Pitkät päivämatkat eivät kuitenkaan vaadi munaravia tunturissa, vaan joitain valintoja varusteissa ja matkanteossa. Näiden valintojen avulla pitkienkään päivämatkojen ei tarvitse olla ristiriidassa kiireettömän retkitunnelman kanssa. Tosin joistain mukavuuksista on ehkä luovuttava. Väitän silti, että valmius pitkiin päivämatkoihin mahdollistaa usein kokemusrikkaampia retkiä. Tässä jutussa jaan kokemuspohjaisia vinkkejä pitkien päivämatkojen salaisuuksiin.

Pitkät päivämatkat eivät kuitenkaan ole kiireettömän retkitunnelman vastakohta. Kiireettömyys syntyy matkanteosta, ei leirielämästä. Varsinkaan yksin kulkiessa en nauti leirielämästä. Miksi en siis kulkisi kiireettömästi iltamyöhään, ja lopulta hoitaisi leirissä vain välttämättömät huoltotoimet ennen nukkumaan menoa.

Energiankulutuksen ja intensiteetin säätely

Pitkät päivämatkat eivät onnistu, ellei etenemisen intensiteettiä saa pidettyä riittävän kevyenä. Liian suurella intensiteetillä liikkuminen väsyttää nopeammin ja hidastaa palautumista. Pitkällä vaelluksella tämä kostautuu ja loppulta meno hidastuu. Vaelluksen intensiteettiin ja energiankulutukseen vaikuttavat kannettava kuorma, etenemisnopeus ja kuljettava maasto.

Kannettava kuorma

Kannettava kokonaiskuorma (varusteet + elopaino) vaikuttaa kokonaisenergiantarpeeseen. Energiantarvelaskureiden (esim. www.sydan.fi/ruoka-ja-liikunta/laske-energiantarpeesi) karkeiden kertoiminen mukaan hyvin raskas työ lisää energiankulutusta noin 30% suhteessa kevyeen työhön. Mitä kevyempi kokonaiskuorma jalkojen päällä on, sitä kovempaa tai pidempään voi edetä samalla energiankäytöllä.

ukk_web (123 of 139)

Rinkan loppupaino.

Etenemisnopeus

Vanha totuus tietää, ettei matka tapa, vaan vauhti. Liian nopea eteneminen tarkoittaa usein tiheämpiä taukoja ja/tai ennenaikaista hyytymistä. Siksi omaa kroppaa on kuunneltava jatkuvasti. Säätämällä kävelyvauhtia hitaammaksi saattaa todellinen etenemisvauhti lopulta jopa kasvaa. Pitkiä päivämatkoja tekevä saattaa siis hyvinkin nauttia kiireettömästä retkitunnelmasta. Itse ainakin nautin.

Kuljettava maasto

Maaston muodot ja erityisesti nousut ja laskut vaikuttavat energiankulutukseen. Jokivarsia ja tasaisia polkuja pitkin on helppo tehdä pitkiä päivämatkoja. Mutta välillä (lue: aina kuin mahdollista) retkeilijä haluaa kiivetä tunturin huipulle ihailemaan maisemia. Vaikka kiipeäminen rinkka selässä nostaakin aina intensiteettiä, voi oikealla lähestymissuunnalla ja riittävän tarkalla suunnistuksella keventää huiputuksia huomattavasti. Retkisuunnistajan ja tunturinhuiputtajan tärkeimmät karttamerkit ovat korkeuskäyrät. Välttelemällä korkeuskäyräsyheröitä ja valitsemalla loivapiirteisiä harjanteita voi vaikuttaa etenemisnopeuteen ja etenemisen kuormittavuuteen todella paljon.

Ylämäkiä on syytä myös tauottaa niin sanotuilla maisematauoilla. Maisematauolla käännytään ympäri ja ihaillaan avautuvaa maisemaa sen aikaa, että hengitys tasaantuu.

ukk_web (46 of 139)

Onneksi tämä oli tällä kertaa alamäki.

Kulkemiseen käytettävä aika

Yleisen nyrkkisäännön mukaan vaeltajan matkavauhti on keskimäärin 2–2,5 km/h (sisältäen tauot). Näin ollen kahdeksan tunnin päivässä ehtisi kävellä noin 16–20 kilometriä. Pystyäkseen tekemään pidempiä päivämatkoja, ei etenemisvauhtia välttämättä tarvitse kiihdyttää. Vaivattomammin matkaa saa pidennettyä ottamalla lisätunteja etenemiseen. Samalla 2–2,5 km/h vauhdilla voikin kulkea 28–35 kilometriä, kun maksimoi liikkeelläoloajan ja minimoi leirissä istuskelun.

Leirirutiinit

Aamu- ja iltarutiinit vievät aina oman aikansa. Yleensä (varsinkin ryhmän kanssa liikuttaessa) nämä rutiinit vievät päivästä noin neljä tuntia. Näitä rutiineja viilaamalla voi päivään saada jopa 2-3 tuntia lisää vaellusaikaa.

Leirirutiinit tehostuvat kokemuksen myötä helposti. Kun rinkassa ei ole ylimääräistä tavaraa ja jokaiselle varusteelle on selkeä oma paikka, ei varusteiden välppäämiseen mene liiaksi aikaa. Lisäksi nautin itse usein kylmän aamupalan (esim. granolaa), jolloin aikaa ei mene keittimen kanssa touhuamiseen, eikä ruoan jäähtymisen odotteluun. Kylmän aamiaisen jäljiltä kattilakin on helpompi ”tiskata”. Kylmä aamiainen vähentää myös keittimen polttoaineen tarvetta, jolloin rinkkaa saa siltä osin kevennettyä. Kahvit juon usein vasta lounaalla, kun keitän muutenkin vettä.

ukk_web (107 of 139)

Tällä ratkaisulla leirissä ei tarvitse käydä vedenottopisteellä kuin kerran. 10 litran vedenkantopussi pakkautuu tulitikkurasian kokoiseksi.

Yöunien määrä

Lepo ja palautuminen ovat onnistuneen vaelluksen edellytyksiä. Riittävistä yöunista ei pidä tinkiä. Kahdeksan tunnin yöuniin riittää, että pääsee nukkumaan esimerkiksi 23:00 ja herää 07:00. Näin ollen viilattujen leirirutiinien avulla voin laskea, että valon riittäessä pystyn olemaan liikkeellä noin 08:00–22:00. Tällä laskuopilla päivään kertyy etenemiseen käytettävää aikaa 14 tuntia.

ukk_web (24 of 139)

 

Lounastauko

Itselleni lounastauko on tärkeä hengähdyshetki. Kylmillä eväillä tätäkin taukoa voisi lyhentää ja rinkkaa keventää, mutta itse nautin lämpimästä ateriasta. Pyrin kuitenkin aina pitämään lounastauon kohteella, jolla aikoisin muutenkin pysähtyä esimerkiksi valokuvaamaan. Näin saan käytettyä vedenkeittoajan ja ruon valmlmistumisajan kuvaamiseen. Näin kuvaamiseen voi keskittyä rauhassa, eikä lounastauon lisäksi tarvitse pitää toista kuvaustaukoa. Pähkinäpussin avulla voi helposti säädellä lounastauon paikkaa. Jos aamiaisen ja lounaan väli venyy, syön enemmän naposteltavia. Jos taas lounaspaikka löytyy ennen puoltapäivää, jää naposteltavia lounaan ja päivällisen väliin enemmän.

ukk_web (71 of 139)

Tauko tunturissa. Pähkinöiden joukkoon lisätty suklaavalinta ei oikein onnistunut.

Oma kunto ja jalkojen tottuminen

Edellä esitetyn perusteella voi jo laskea, että pitkät päivämatkat eivät välttämättä vaadi kovaa vauhtia. Ja kun vauhdin pitää maltillisena, ei eteneminen välttämättä vaadi erityisen kovaa kuntopohjaa. Kuntoa tärkeämpää on jalkojen totuttaminen kävelyyn. Passiivista arkea viettävä ei siis voi rinkkaa keventämällä ja kulkemisaikaa pitkittämällä vielä haaveilla kovin pitkistä päivämatkoista. Toimiston tuolissa ja auton penkissä istuttujen tuntien korvaajaksi ei riitä pelkkä kuntosalilla käynti tai kolmesti viikossa tehty kevyt lenkki. Eiväthän ne lyhyet kuntoilut nykytiedon valossa muutenkaan riitä korvaamaan passiivista arkea. Passivista arkea viettäville suosittelen lämpimästi Arto Pesolan kirjaa ”Luomuliikunnan vallankumous”. Vaeltajan on kuitenkin syytä muistaa myös, että peruskestävyys on lajispesifiä. Jalat tottuva kävelyyn vain kävelemällä.

Yhteenveto

Itselleni valtamisessa tärkeintä on luonto ja siitä nauttiminen. Valitsen kohteet yleensä maisemallisin perustein. Haluan nähdä maisemat eri tuntureiden huipuilta, haluan nähdä hienoja putouksia, jylhiä pahtoja ja kuruja, haluan tutustua alueen historiaan ja välillä haluan päästä hyvien kalavesien äärelle. Yleensä pidempien päivämatkojen varrelle näitä kaikkia saa mahtumaan enemmän.

Pitkät päivämatkat eivät kuitenkaan ole kiireettömän retkitunnelman vastakohta. Kiireettömyys syntyy matkanteosta, ei leirielämästä. Varsinkaan yksin kulkiessa en nauti leirielämästä. Miksi en siis kulkisi kiireettömästi iltamyöhään, ja lopulta hoitaisi leirissä vain välttämättömät huoltotoimet ennen nukkumaan menoa.

ukk_web (57 of 139)

Tahvontupa. Täällä en tyytynyt tunnin iltarutiineihin, vaan saunoin rauhassa.

Tässä jutussa esittelin omia havaintojani ja pohdintojani. Omilla retkilläni olen usein liikkeellä 10–14 tuntia, etenen 20–35 kilometriä päivässä, kannan mahdollisimman kevyttä rinkkaa, suoriudun leirirutiineista nopeasti ja valokuvaan tunturikukkia pylly pystyssä. En ole yleensä suorittamassa tai urheilemassa, vaan kokemassa. Ja juuri siinä piilee pitkien päivämatkojen salaisuus. Ne tarjoavat enemmän kokemuksia.

ukk_web (125 of 139)

Yksin kulkiessa mielikuvitus laukkaa.

 

 


7 kommenttia

Varpuslintu & #183;2tammikuu, 2018 18:27

Oivallinen kirjoitus! Haaveilen pidempien päivämatkojen kulkemisesta, sillä silloinkin, kun vapaapäivät ovat vähissä, olisi mukavaa pystyä tekemään kunnon vaelluksia. Omalla 10-15 kilometrin tyylilläni en ehdi muutamassa päivässä taittaa paljoakaan matkaa. Olen kuullut aika harvan pitkiä päivämatkoja tekevän vaeltajan kertovan tällaista – minusta tuntuu, että yleensä he vain juoksevat menemään päätä pahkaa, mikä ei erikoisemmin houkuttele, sillä itse arvostan juuri tuota rauhallista etenemistä ja leppoisaa luonnonhavainnointia. Leirihommat ja rento oloilu leiripaikalla ovat toki mielestäni myös mukavia, mutta joskus voisin kokeilla niiden tiivistämistä ja liikkeelläoloajan pidentämistä. (Silloin, kun valoisa aika on lyhyt, lounaan laittaminen jo aamulla ruokatermokseen tekeytymään on muuten osoittautunut näppäräksi tavaksi säästää aikaa, ja siinä saa myös nauttia lounastauosta lepäillen, kun ei tarvitse uhrata resursseja kokkailulle saati pahemmin tiskaamisellekaan. Sitä voisi toki soveltaa myös kesäaikaan liikkeelläolotuntejen maksimoimiseksi.)

    Juhani Metsäpelto & #183;2tammikuu, 2018 18:43

    Kiitos palautteesta ja kommenteista! Ruokatermos toimii varmasti hyvin juuri tuossa kuvailemassasi roolissa. Omassa retkifolosofiassani pyrin kuitenkin aina minimoimaan mukana kannettavan nesteen määrän. Nestettä saa etenkin pohjoisen kohteissa niin helposti, että 0,5 litran vesipullokin on riittänyt. Joten ahkiovaelluksia lukuun ottamatta ruokatermos jää kotiin, koska siinä joituisi ruoasta riippuen kantamaan noin 0,5 kg ylimääräistä nestettä mukana (ja painaahan se termoskin). Ja se paino taas hidastaa / vaikeuttaa matkan tekoa.

Anne/ Rinkkaputki & #183;2tammikuu, 2018 20:16

Aivan loistavaa kyseenalaistamista taas kerran. Minä tykkään ihan hirveästi näistä sun jutuista!

Samoja asioita mietin kuin Varpuslintukin kommentissaan. Tuntuu kummalta päähänpinttymältä nyt tämä oma 10-15 km. Tämä vastaa myös monen ärsytykseen kun on suositut tuvat täynnä porukkaa: entäpä jos siellä oleminen ei olisikaan se päämäärä, vaan ennemmin keskittyisi matkaan?

    Juhani Metsäpelto & #183;2tammikuu, 2018 23:25

    Kiitos Anne! Toivottavasti alkavalle vuodelle saisi järjestettyä vähän enemmän aikaa blogille.

    Onhan autiotuvissakin oma viehätyksensä. Mutta kulkemalla päivän aikana useamman tuvan ohi, ehtii niitäkin näkemään ja kokemaan enemmän 😁. Ja sitten lopulta viimeisen tuvan jälkeen jatkaa matkaa vielä hetken niin, että löytää telttapaikan, johon teltan saa niin, että aamuaurinko paistaa aamupalalla ovesta sisään.

    Ja toisaalta ymmärrän kyllä täysin sen oleskelunkin hienouden. Mutta etelästä katsottuna tuntuu hassulta matkustaa katsomaan pohjoisen hirsiseiniä ja tulia. Oleskella voi (ja tulee oleskeltuakin) etelämmässä, kun puistot ja etäisyydet ovat muutenkin pienempiä ja lyhyempiä.

    Mutta tapansa ja motiivinsa toki kullakin.

Tuuli & #183;3tammikuu, 2018 21:04

Hyvin kirjoitettu ja vastaa omia kokemuksiani niistä ajoista kun kuljin pitkiä päivämatkoja. Varusteeni oli paljon raskaammat silloin, mutta hyvin päivässä ehti ja jaksoi silti tallustella 🙂 Ei ollut kiire mihinkään ja kuvata ehti ihan niin paljon kuin huvitti.
Aina tuota sai olla silti selittämässä, että en minä juokse…
Kalastuksen tultua kuvioihin mukaan on päivämatkat tietenkin lyhentyneet huomattavasti, se nielee äkkiä tunteja, mutta on ihan oma valintani käyttää osa ajasta siihen, joten en yritä kiirehtiä ”menetettyjä” kilometrejä. Jos vapa on mukana, silloin kävellään vähemmän 🙂
Väittäisin, että kiire on pään sisäinen asia. Sen kun heivaa sieltä menemään, niin ehtii kummasti enemmän 😀

Ossi Määttä / Kevyesti Kairassa & #183;3lokakuu, 2018 12:54

Hyvä kirjoitus! Itse olen monessa asiassa samaa mieltä: rinkan keveys, jalkojen totuttamisen tärkeys, granola-aamupala ja illalla käveleminen. Illalla vaeltamisessa on myös se hyvä puoli, että maisemat ovat auringonlaskun takia parhaimmat! Turha pelätä iltahämärää, varsinkin kun sen aika on meillä pohjoisessa niin pitkä. Talvella tietenkin eri asia.

Pasi & #183;1kesäkuu, 2021 21:42

Pari muuta juttua, joilla säästää aikaa varsinaiseen etenemiseen miltei ”huomaamatta” verrattuna normivaeltamiseen.. siis noiden lisäksi, mitä jo jutussa mainittiinkin. Ensinnäkin kenkävalinta polkujuoksukenkiin tai vastaaviin joko vedenpitävän sukan kanssa tai ilman. Varsinkin ”tiettömillä taipaleilla” moilla vaeltajilla kuluu vaelluspäivästä melkoinen aika sopivan ylityspaikan löytymiseen, kenkien vaihtamiseen jne, siinä missä itse lähinnä kahlaa joet yli sen kummemmin edes vauhtia hidastamatta Toinen mihin ihmiset ”hukkaavat” uskomattoman määrän aikaa on aamutoimet ja ylipäätään aamuisin liikkeelle lähtö. Itse olen harrastanut varsin paljon vaelluksilla – toki vaellusseurasta riippuen- sellaista kaavaa, että aamuisin kamat laitetaan kasaan ja reppuun hyvinkin nopeasti ja samantein liikkeelle. Sitten vasta tunnin tai pari käveltyä voi pysähtyä ”aamupalalle” Allekirjoittaneelle tämä tyyli sopii myös siksi paremmin, ettei vasta herättyäni ruokahalua ei vielä juurikaan ole, mutta parin tunnin kävelyn jälkeen elimistö ja aineenvaihduntakin on startannut jo mukavasti käyntiin. Ainakin omat tupa-havainnot kertovat, että monilla kanssavaeltajilla kestää ikuisuuden päästä aamuisin liikkeelle.

Vastaa

Avatar placeholder

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *