Sarek

---

Teksti ja kuvat: Juhani Metsäpelto

---

Tämä on raakarehellinen ja tiivis reissukertomus Sarekin vaelluksesta. Maaston lisäksi mielialat tekivät jyrkkiä laskuja ja nousuja. Julkaisun ensisijainen tarkoitus on auttaa muita Sarekin vaellusten suunnittelussa, mutta lukija altistaa itsensä myös kirjoittajan mielialapohdinnalle.

Päivä 1

Edellisestä yksinvaelluksesta oli ehtinyt kulua jo muutamia vuosia, joten reissukuume poltteli niin, että auto starttasi jo 3:30 yöllä. Suorvan padolla pakkailin vielä rinkan. Eväitä lähti mukaan 8,5 päiväksi. Viime hetkellä päätin vaihtaa rinkkaan vielä kaksi kertaa isomman (ja painavamman) varavirtapankin. Olin haaveillut Sarkekista niin kauan, että virta ei kertakaikkiaan saisi loppua kamerasta (puhelimesta) kesken.

Padolta pääsin liikkeelle noin klo 18:00. Ensimmäisenä iltana ainoana tavoitteena oli päästä puurajan yläpuolelle yöksi.

Päivä 2

Ensimmäisessä leirissä yhteydet pelasivat niin, että sain aamulla päivitettyä tuoreimmat sääennusteet. Ennusteet povasivat, että neljännen vaelluspäivän illasta alkaen sää muuttuisi sateiseksi. Koska tavoitteena oli päästä ainakin Sarektjåhkkån ja Nijákin huipuille, päätin vaihtaa ympyrälenkin kiertosuunnan ja pitää kiirettä. Kivikkoisille huipuille ei olisi viisasta eikä mielekästä kiivetä sateessa ilman maisemia.

Koska mieli hamusi korkeuksiin ja hienojen maisemien äärelle, poikkesin matkalla Niendotjåhkkån huipulla.

Koska olin kuullut paljon tarinoita Sarekin virroista, ajattelin, että ensimmäinen iso joki on varminta ylittää siltaa pitkin. Huipulta suuntasinkin Guhkesvággjåhkån sillalle.

Sillan jälkeen jatkoin melko suoraviivaisesti kohti Sarektjåhkkåa.

Illalla meinasin ladata kännykän akun, jotta seuraavana päivänä voisi antaa kameran sulkimen laulaa oikein urakalla. Olihan tiedossa kansallispuiston nimikkovuori. Ärräpäiden määrä oli melkoinen, kun puhelin ei latautunutkaan. Autoon jäi se pienempi varavirtapankki, jonka olin varmuudella ladannut täyteen. Olin aivan varma, että tämä isompikin oli täynnä virtaa. Vaan ei ollut. Tyhjä. Harmitti!

Nyt oli siis pakko yrittää säästellä kännykän akkua niin, että saisin räpsittyä kuvia edes Sarektjåhkkålta ja Nijákilta.

Päivä 3

Kolmannen päivän aamuna pakkasin rinkan ja siirsin sen noin 1,5 kilometrin päähän leiristä odottamaan Sarekin huiputusta. Huipulle lähdin kapuamaan pohjoista harjannetta pitkin. Noin kilometrin verran hyödynsin lumiviipymää, kunnes hermot pettivät. Välillä askel petti pehmeässä lumessa ja heti kohta piti hakata jalalle paikkaa jäisen pinnan läpi. Rakkakivikko alkoi tuntua houkuttelevammalta.

Mutta kyllä jälleen lumessa ja kivikossa kiipeäminen palkittiin. Nordtoppenilta (2054 mpy) aukesi huikeat näköalat. Sarekin stortoppenille (2089 mpy) ei oikein ole asiaa ilman varmistusvälineitä. Huippujen välinen harjanne on todella ilmava ja sisältää ilmeisesti jonkin kiipeilyllisen osuuden. Pohjoishuipullekin mentäessä juuri ennen huippua oli lumilaikku, jonka pohjoisreunassa näytti olevan jonkilainen lumilippa. Eli tuossa kohtaa pitää olla tarkkana, eikä mennä liian lähelle lumen reunaa. Lumilipan pettäessä matka alas olisi nopea, mutta siitä ei pääsisi kertomaan kenellekkään.

Monesti alamäet ovat paljon ylämäkiä raskaampia. Sarektjåhkkå oli tässä mielessä poikkeuksellinen. Pääsin laskemaan noin kilometrin pyllymäkeä heinäkuun puolessa välissä. Välillä piti toki ottaa vauhdit pois ja kokeilla, onko housut ehjät. Ja jäisimmissä kohdissa vaihtaa lasketteluun. Onneksi on isot kengät.

Huiputuksen jälkeen jatkoin jälleen sääennusteet mielessä suoraviivaisesti kohti seuraavaa vuorta. Sen huipulle olisi ehdittävä seuraavana päivänä. Matkalla katselin vielä Áhkkáa ja arvoin sen ja Nijákin välillä.

Niják vei voiton. Nijákin itäpuolen järven rannasta löytyi huikean hieno leiripaikka. Leirissä huomasin, että molempien polvien ulkosyrjät olivat vähän kipeät. Alkumatkan kiipeämiset ja kiirehtimiset olivat tainneet olla melko rankkoja viimeaikoina liian vähän liikkuneelle. Kuntotekijät eivät sittenkään taida olla saavutettuja etuja =).

Päivä 4

Aamulla polvet olivat palautuneet melko hyvään kuntoon, joten lähdin hyvillä mielin kohti seuraavaa huippua. Alkuun kiipesin rinkan kanssa kivikkoista ja paikoin melko haastavaa rinnettä noin 1600 metrin korkeuteen. Tässä kohtaa tajusin, että veden kanssa oli käynyt pieni virhearvio. Leiristä lähtiessäni olin ottanut litran vettä mukaan, eikä matkalle ollut sattunut kunnollisia vedenottopaikkoja. Yhdestä pienestä virrasta olin tainnut kauhaista muutaman kuksallisen vettä, mutta muuten näytti siltä, että alas asti olisi pärjättävä sillä, mitä litrasta oli jäljellä.

Rinkan jätön jälkeen loppunousun aikana polvet alkoivat kipeytyä uudelleen. Mutta hitaasti ja varmasti kapusin kohti huippua.

Nijákin huipulla kännykästä loppui akku. Tästä eteenpäin pitäisi pyrkiä ikuistamaan maisemat ja kokemukset entistä syvemmälle verkkokalvoille. Siihen vain tuli pikku mutta. Alaspäin lähdettyäni polvet sitten löivätkin täysin lukkoon. Jokaisella askeleella toisen tai molempien polvien ulkosivussa tuntui saatanallista vihlontaa. Olen joskun aktiivisemmin juostessani kokenut vastaavaa kipua, joten tiesin kyseessä olevan juoksijan polvet. Akuutissa tilanteessa hoidoksi suositellaan lepoa ja tulehduskipulääkkeitä. Ensimmäinen vaihtoehto ei nyt oikein tullut kyseeseen ja jälkimmäinen oli rinkassa, jonne tuntui juuri nyt olevan rutosti matkaa. Janokin alkoi olla, mutta piti säästää viimeiset nesteet kipulääkkeiden nielemiseen.

Rinkasta kaivoin kipulääkkeet ja jatkoin hitaasti alaspäin. Kipulääkkeet tuntuivat helpottavan vähän, mutta erityisesti loppurinne oli ehkä yksinvaellusteni haastavin ja ajoittain pelottavin pätkä. Juuri sillä htkellä tuntui, että olisin mieluumin jossain muualla, kuin tolkuttomissa polvikivuissa, lähes kymmenen kilon rinkka selässä kylkimyyryämässä vuorelta alas. Varsinkin loppurinne oli paikoin niin jyrkkä, että ylärinteen puoleisella kädellä ja kankulla sai ottaa reilusti tukea.

Alhaalla pysähdyin ensimmäiselle purolle paikkaamaan heikkoa nesteytystä ja arpomaan tilannetta. Reilun tauon jälkeen päätin, että kävelen vielä hetken ja tunnustelen, miltä polvet tuntuvat tasamaalla. Päivä jäi lyhyeksi ja ilta muodostui pitkäksi. Leirissä ei ollut muuta tekemistä, kuin tutkia karttoja ja sättiä itseään liian vähästä liikunnasta ja tyhjästä varavirtapankista.

Eväitä oli jäljellä useaksi päiväksi ja alkuperäisen suunnitelman mukaan tavoitteena oli vielä kiivetä Låddebáktelle katselemaan Rapadalenin laaksomaisemia. Illalla vaivuin uneen siinä toivossa, että sääennusteet toteutuisivat ja pian keli muuttuisi sellaiseksi, ettei minulla enää olisi kiusausta lähteä rääkkäämään polviani seuraavalle mäelle.

Päivät 5 ja 6

Ikinä en ole ollut yhtä iloinen huonojen sääennusteiden osuessa oikeaan, kuin viidennen päivän aamuna. Aamulla pilvet roikkuivat noin kilometrin korkeudessa ja kaikki huiput olivat piilossa. Totesin, että kun nyt ei enää ole järkeä kiipeillä (sään ja polvien takia), niin kiusaan polviani mahdollisimman vähän aikaa ja kävelen pois. Pilvisen sään lisäksi ilmassa oli ajoittaisia huutokiroilupuuskia. Polvien kanssa pystyi etenemään hitaasti, mutta yksikin äkkinäinen tai varomaton liike tuntui viiltävän polvien kautta läpi koko kroppan.

Päivät viisi ja kuusi olivat lähinnä polkuja pitkin kävelyä. Jossain vaiheessa ehdin sättiä itseäni alkumatkan Niendotjåhkkån huiputuksesta. Pohdin, että olisivatko polvet kestäneet paremmin, jos alkumatkasta olisi vältellyt kiipeämistä ja kulkenut laaksoja pitkin. Se ajatus hävisi hyvin nopeasti Niendotjåhkkån itärinteiden soilla. Päivän kuusi karttakuvan 7 kilometrin väliaikamerkin kohdilla oli noin kahden kilometrin verran pajukkoista suota. Ei ihan miellyttävintä kulkumaastoa.

Kuudentena päivänä Suorvan padon pikitiellä alkoi sataa. Olisi toki voinut olla satamatta vielä vartin, niin olisin päässyt kuivana autoon. Mutta onneksi satoi! Onneksi satoi oikein pitkään ja paljon! Onneksi satoi koko maakunnassa! Heti helpotti ajatus siitä, että reissu typistyi aiotusta.

Koko reitti

Kokonaisuudessaan Sarekin massiivin kierto on hieno vaellusreitti. Laaksoja pitkin kulkemalla reitistä saa melko helpon, mutta ensimmäisiksi vaelluskohteiksi tuota ei voi suositella. Tai ainakin mukana pitää olla kokeneempi kulkija, joka selviää jäätikköpurojen kahlaamisista. Yhdelle jäätikköpurolle satuin suomalaisen kaksikon kanssa samoihin aikoihin. Hetken heidän ylityspaikan etsintää seurattuani menin kysymään voisinko olla avuksi. Autoin toisen rinkan yli ja ohjasin turvallisen ylityspaikan.

Oman kokemukseni mukaan jäätikköpurot ovat usein helpompia kahlata, kuin miltä ne näyttivät. Jäätikköpurojen vesi on sameaa, eikä pohjaa näe niin, että tietäisi mihin jalkansa asettaa. Toisaalta jäätikköpurojen pohjakivet eivät ole lietteen liukastamia. Kovimpien jäätikkövirtojen jälkeen lenkkarivaeltajakin joutui riisumaan kenkänsä ja tyhjentämään niistä mustaa virran mukana kulkenutta pientä soraa. Minun reititivalinnalla ei tarvinnut kahlata leveitä ja vuolaita virtoja. Nyt kun alue on tuttu, niin seuraavalle Sarekin vaellukselle uskallan suunnitella myös vaativampia ylityksiä.

Karttasuositus

Minulla oli matkassa kaksi Calazon karttaa. Sarekin kansallispuiston 1:50 000 kartta olisi varmasti ollut riittävä, mutta koin, että Sarekin massiivin alueella Áhkká & Sarektjåkkå 1:25 000 -kartta oli erittäin hyödyllinen. Erityisesti, koska minulla ei ollut perinteisten karttojen lisäksi varsinaisia elektronisia suunnistusälineitä mukana. Reitti tallentui Coros Vertix kellolla, jonka korkeustietoja kyllä hyödynsin.

Onneksi kotiväki on oppinut, ettei tarvitse huolestua vaikka miehestä ei viikkoon kuuluisi mitään. Tälläkin reissulla ilmoitin reittisuunnitelman ja totesin, että kannattaa huolestua vasta, jos yhdeksän päivän päästä ei ole kuulunut mitään. Garminin inReach (tms.) laitteet houkuttelisivat, mutta toistaiseksi hinta ja liittymien kanssa säätäminen ovat tuntuneet liiallisilta.